Vauvasta koululaiseksi

Joskus vanhemmat saavat tietää lapsensa vammasta jo raskausaikana, toisinaan lapsi vammautuu synnytyksen yhteydessä tai vammaisuus todetaan synnytyssairaalassa. Voi olla niinkin, että kehitysvamma tai neurologinen erityisvaikeus ilmenee vasta lapsen kehityksen myötä. Perheet, jotka  kohtaavat lapsen erityisen tuen tarpeet, ovat hyvin erilaisia ja erilaisissa elämäntilanteissa.   Tässä on erään perheen tarina:

Tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa- kantoliinalla yhteys vauvaan (Äidin kertomus 2008)

Kun esikoiseni viisi vuotta sitten syntyi, aloin kiinnittää enemmän huomiota erilaisiin kadulla vastaan tuleviin vaunuihin, rinkkoihin ja kärryihin. Mieskin selasi kovasti turvaistuinesitteitä ja mietti, josko vauvakaukaloon voisi hankkia kivoja lisävarusteita. Kilpavarustelun aikakausi oli alkanut.

Kun aloin odottaa ”numero kakkosta”, oli pieni asuntomme kansoitettu mm. babysitterillä, turvakaukalolla, syöttötuolilla, vaunuilla, kärryillä ja kantorinkalla, potkumoposta ja kolmipyörästä puhumattakaan. Mies ei siis ymmärrettävästi heti innostunut, kun raskaushormonien ja kaksivuotiaan Tasmanian tuholaisen höpertämä vaimo kertoi vielä yhdestä vempaimesta, joka oli Ihan Pakko Saada. Se vempain oli kantoliina. Se vempain pelasti suhteeni ”kakkoseen”.


Kilpavarustelusta sotatilaan

Kävi nimittäin niin, että esikoisen vauvamasua kohtaan tuntemaksi mustasukkaisuudeksi luulemamme taantuma olikin syvempi neurologinen ongelma, joka alkoi ilmetä nyt, kun lapsi oli kolmannella ikävuodellaan. Puhe jäi pois, poika karkaili, söi kaiken minkä käsiinsä sai, ei katsonut enää silmiin ja kirkui korkealta ja kovaa. Olimme huolesta ja hämmennyksestä sairaita, toivottomia ja Väsyneitä. Tähän onnelliseen lintukotoon tupsahti uusi vauva, jota esikoiseni inhosi ensi silmäykseltä. Muistan, miten kauhuissani olin päivää ennen miehen isyysloman loppumista. Olin varma, että arki luiskahtaa hyppysistäni heti, kun ovi pamahtaa kiinni. Unohtakaa kilpavarustelu. Tämä oli täyttä sotaa! Eikä ydinohjusten ohjausnapilla istuva nainen ollut nukkunut kuukausiin.

Mies teki kaikkensa. Sain jopa sen kinuamani kantoliinan. Siinä liinassa minä pikku hiljaa tutustuin kuopukseeni. Laitokselta toin vain jonkun lapsen, joka verotti vähäisiä esikoiseen, lääkäreihin, terapeutteihin ja loputtomaan paperisotaan kanavoituja voimiani. Kantoliinaan kääriytyessämme sain lopulta lähelleni oman vauvani, ihanan tuhisevan käärön, joka tarvitsi rakkautta ja huolenpitoa enemmän kuin esikoisen lääkärit vastaan tappelevaa hirviöäitiä.


Välirauha

Olin luullut, että erityinen esikoiseni saa hepulin, kun inhottava rääpäle siirtyy äidin lähelle ja syliin. Luulo ei ole tiedon väärti. Vauvaa ei juuri näkynyt liinan alta ja se simahti uneen lähes välittömästi nähtyään liinan. Esikoinen rauhoittui. Ilmeisesti vauvan itku oli aiheuttanut hänelle todellista fyysistä kipua, sillä kun vauva oli hiljaa, oli isovelikin rauhallinen. Käteni jäivät vapaiksi yhteisiin touhuihin ja saatoin olla molempien lasteni kanssa yhtä aikaa ilman, että isompi yritti jatkuvasti vahingoittaa pienempää. Keksimme leikin, jossa tanssin ympäri huoneistoa vauva liinassa ja kaksivuotias lonkan päällä keikkuen. Siinä tanssissa löysimme esikoisen kanssa vastavuoroisen katseen ja vauvan tyytyväinen tuhina säesti milloin Abbaa, milloin Indicaa. Aikansa untuvaista päälakea katseltuaan isoveli jopa varovasti silitti vauvan tukkaa!

Lasten kasvaessa ja esikoisen diagnoosien selvitessä olemme saaneet yhä enemmän apua arkeen. Kantoliinaa muistelen kuitenkin aina sinä pelastusköytenä, joka esti perhettämme vajoamasta monille niin valitettavan tutun shokkivaiheen juoksuhautoihin.