Lapsi kasvaa

_{Teksti ja kuvat: Sanna Välkkilä}

Kuopuksen ensimmäisenä eskariaamuna talon valtasi sähköinen odotus. Pikkumiestä jännitti ensimmäinen päivä kokonaan uudessa paikassa, "isojen koulussa". äidin päässä pyörivät koulukyydin aikataulut, pienten ruokailu suuressa salissa ja isoveljen suhtautuminen samassa kyydissä yhtäkkiä istuvaan pikkuveikkaan.

Valmistautumista ja tutustumista
Olimme käyneet tutustumassa kouluun, esikoululuokan opettajaan ja avustajiin keväällä. Vanhemmille paikka oli tuttu, sillä isoveli oli aloittanut samaisessa koulussa vuotta aiemmin. Pienluokkien integraatio näytti aidosti toimivan. HOJKS-palaverit, terapioiden istuminen koulupäivään, koulunkäynninohjaajien toiminta ja välituntien organisointi sujui kokemuksemme mukaan hyvin.

Myös moni sellainen koulun aloittamiseen liittyvä asia, joka esikoisen kohdalla oli yrityksen ja erehdyksen kautta otettu selville ja ratkottu, oli nyt kuopuksen kohdalla sujunut kokemusta viisaammin.

Päiväkodilla oli psykologi käynyt tekemässä oman arvionsa ja suositellut erityistä tukea koulunkäyntiin. Vuosien varrella tehdyt kuntoutussuunnitelmat ja päiväkodin henkilökunnan havainnot antoivat tukea sopivan koulun ja ryhmän löytämiselle. Koulupäätöksen tultua oli hyvin ehditty hakea paikkaa koulukyytiin sekä aamu- ja iltapäiväkerhoihin.

Käsi kädessä
Ehdimme ja jaksoimme ihan eri tavalla viipyä hetkessä. Syksyn kirpeä jännitys, pienen pojan totinen odotus - haikeus pääsi viiltämään pelkojen läpi hiukan edellisvuotta terävämmin.

"Miten ne pärjää?" Valmisteluista ja kokemuksesta huolimatta kysymys pyöri mielessä viikkoja etukäteen. Miten pärjäävät omat lapseni, miten koulun henkilökunta, taksiavustaja... Miten pärjää kontrolloimaan, osaamaan, tietämään ja huolehtimaan tottunut äiti nyt, kun nuorimmankin ohjaksista on pikku hiljaa höllättävä? Kuopus näytti siinä ovella reppu selässään niin pieneltä. Esikoinen oli uppoutunut viputtamaan hänelle rakasta puulastaa.

Taksi ajoi pihaan. Äkkiä pieni käsi tarttui isoveljen käteen - ja sai jäädä siihen.