Anulle jumppahetki on viikon kohokohta

^{Teksti ja kuvat: Kati Valjus, syksy 2009}

”Täällähän ollaan hyvällä tuulella”, nauraa fysioterapeutti Päivi Salomäki astuessaan Pyhäjoen koulukeskuksen luokkatilaan, joka näyttää aivan minikokoiselta jumppasalilta. On peilejä, puolapuut, terapiapenkkejä ja jumppapallo.

Anu Simonen, 5, hymyilee tutulle jumpparille. Kolmesti viikossa tapahtuvat jumppahetket kuuluvat viikon kohokohtiin. Anulla on diagnosoitu harvinainen Mowat-Wilson-oireyhtymä, jolle on tyypillistä hidas kehittyminen. Päivi on jumpannut Anua viiden kuukauden ikäisestä. Tutun jumpparin kanssa touhuaminen saa hymyn huulille.

Päivi on toiminut Anun jumpparina siitä lähtien, kun tälle viiden kuukauden iässä määrättiin fysioterapiakuntoutusta. Hän muistaa, kuinka Anun pikku nyrkit olivat tiukassa puristuksessa – oire, josta äiti Eeva-Liisa Simonenkin huomasi, ettei kaikki ollut kunnossa. Nyt tuota puristusotetta ei enää ole.

”Haaveena on, että Anu vielä joskus kävelisi ilman tukea, joten seisomiseen ja kävelyyn liittyvät harjoitteet kuuluvat jokaiseen jumppakertaan. Pään ja vartalon hallinta on hyvä, ja esimerkiksi seinää vasten Anu seisoo jo itse”, Päivi kertoo. Anu myös seisoo päivittäin seisomatelineessä, jota voi rullata pyörätuolin tapaan.

Fysioterapeutti Päivi Salomäki jumppaa Anua kolmesti viikossa. ”Haaveena on, että Anu vielä joskus kävelisi ilman tukea.” 

Jumppapallo saa hymyn huulille

Anun motoriikassa on puutteita muun muassa sivulle ja taaksepäin suuntautuvissa suojaheijasteissa. Kun ylävartalo kallistuu, Anu ei ota kädellä vastaan. ”Näitä harjoitellaan. Anu ei vielä itse ota tukea suorille käsille.” Kaikkein hauskin jumppaväline on jumppapallo. Sen päällä on mukava pomputella niin istuallaan kuin vatsallaankin Päivin pitäessä pikkujumppaajaa jaloista kiinni. Anun luottamus Päiviin näkyy selvästi.

Viime syksynä ”koulun” eli varhennetun esiopetuksen aloittanut Anu on tottunut olemaan huomion keskipisteenä. Kun Päivi tuli koululle jumpatakseen toisen lapsen kanssa, Anu nosti mekkalan. ”Hän osaa kyllä ilmaista tyytymättömyytensä hyvinkin suoraan, vaikkei puhua osaakaan”, äiti Eeva-Liisa nauraa.

Koulussa Anulla on apunaan henkilökohtainen avustaja Eija Huiskonen, joka avustaa muun muassa syömisessä. Kerran viikossa tapahtuvan toimintaterapian tavoitteeksi on asetettu, että Anu oppisi vielä itse syömään. ”Hän saa kyllä lusikan suuhun, jos joku laittaa siihen ruuan, ja pureskeleekin kohtalaisen hyvin. Ruuan ottaminen lautaselta lusikkaan on kuitenkin vielä hankala tehtävä”, Eeva-Liisa kertoo.

Anu on aloittanut viime syksynä varhennetun esiopetuksen.