Tyttäremme Minnan joulun odotus alkaa ensimmäisenä adventtisunnuntaina. Silloin hänen kotiinsa ripustetaan mobile, jossa on sata kilisevää kulkusta. Mobilella on ikää lähes yhtä paljon kuin Minnalla itsellään, sillä hän sai sen joululahjaksi ollessaan vuoden ikäinen.
Kun Minna oli aivan pieni, mobile ripustettiin olohuoneen kattolampusta riippumaan. Sitten otimme Minnan syliin, veimme hänet lampun alle ja pieni käsi kurkotti kohti mobilea. Kuului kulkusten kilinää. Minnan kasvoille tuli leveä hymy ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina. Samalla kuului tyytyväinen hyminä: osasin soittaa kulkusia ja niiden ääni on ikioma joululauluni. Näin äitinä tulkitsin hyminän.
Mobile, ilon ja joulun tuoja.
Vuodet kuluivat ja perheemme muutti omakotitaloon asumaan. Minnasta oli kasvanut koululainen. Hän sai oman huoneen, jonka kattolampussa oli sopiva paikka mobilelle. Minnaa ei enää tarvinnut nostaa sen lähelle. Istuessaan pyörätuolissa hän ylettyi niin korkealle, että nostamalla kättä ylöspäin käsi osui mobileen. Kattolamppu keikkui uhkaavasti mobilen saaman vauhdin myötä toiselta puolelta toiselle puolelle. Edelleen se toi iloa Minnalle.
Minna kasvoi aikuiseksi ja muutti pois lapsuuden kodista omaan kotiin. Mobile pakattiin mukaan muuttokuormaan. Tänäkin vuonna ensimmäisen adventtisunnuntain aikaan omaohjaaja laittoi sen riippumaan yhdessä Minnan kanssa seinällä olevasta lampetista. Näin on tehty jo yhdeksän kertaa. Minna näkee mobilen sängystään ja myös pyörätuolistaan. Hänen kätensä eivät enää kurkota sitä, mutta edelleen näemme Minnan hymyn ja kuulemme hyminän, kun hän kuulee kulkusten soivan.
Kun Minna muutti omaan kotiin asumaan, pelkäsin hänen unohtavan kotiväkensä. Hänen elämäänsä tuli paljon uusia asioita: naapurit, ohjaajat, oma koti ja lähiympäristö. Mietin, kuinka helposti Minna unohtaa meidät uusien asioiden tullessa tilalle.
Mutta hän ei unohtanut perhettään, lapsuuden kotiaan ja muistojaan. Minna muistaa myös mobilen, vaikka sitä käytetään vain joulun aikaan ensimmäisestä adventtisunnuntaista loppiaiseen asti.
Sadan kulkusen mobilesta on muodostunut perheellemme tärkeä joulutraditio. Kulkusten soidessa näemme Minnan kasvoilla ilon ja voimme odottaa joulua yhdessä.
Ilo on se, mitä eniten
toivomme näkevämme
läheistemme kasvoilta.
(Marleena Ansio)
2011
klo22:29 / Ulla Topi
Hei Eija
Joulutraditiot ovat olleet minunkin lapsuudessa ja aikuisuudessa joulukirkko klo 6.00 aamulla tai klo 23.00 jouluyön messu joissa kirkkokuoro on laulanut mutta myös isäni oli paikallisen seurakunnan kanttori yli 40 vuoden ajan hän vieraili yrityksissä jouluaikaan ja ja yritykset lahjoittivat suklaakonvehtirasioita,joulusuklaita siis ei tarvinnut ostaa itse.
Salo-Uskelan iltapäiväkuoro ja kirkkokuoro antoivat johtajalleen kukkia joten niitäkään ei tarvinnut hankkia itse.
Perhejoulut olivat tietysti muistorikkaita,mutta sitten tietysti olihan meillä yhtenä jouluaarttona unkarilaisn ystävyysseurakunnan kanttori.