Kehitysvammaisille ihmisille suunnitellut asumishankkeet saavat naapurustot eri puolilla maata takajaloilleen. Valituksia singahtelee hallinto-oikeuksiin ja KHO:hon, ja rakennushankkeet lykkääntyvät.
Tuorein kuohuttava tapaus – Valviran ylijohtajan ja hänen miehensä valituslupahakemus – nousi esiin mediassa heti vuoden alkajaisiksi. Eivätkä heti unohdu mielestä viimesyksyiset ”Takapihan Tainan” kommentitkaan. Ne herättivät ankaran ryöpyn sosiaalisessa mediassa.
Nimby-ilmiö (Not in my Backyard, ei minun takapihalleni) on julkisuudessa käsiteltyjä tapauksia laajempi ja yleisempi. Asumispalveluja suunnittelevien toimijoiden arkea on, että jokaisen rakentamispäätöksen ja rakennusluvankin jälkeen on varauduttava valituksiin. Suurin osa tapauksista ei nouse otsikoihin, mutta kaikki ne vaikeuttavat kehitysvammaisten ihmisten asumisen ja elämisen järjestymistä. Puhumattakaan siitä tuskasta ja eriarvoisuudesta, mikä syntyy syrjivistä asenteista. Lepakot ja viitasammakotkin saavat suopeampaa kohtelua kuin kehitysvammaiset ihmiset.
Mikä saa juron suomalaisen niin fanaattisesti vastustamaan kehitysvammaisten ihmisten läsnäoloa naapurustossaan? Olen taipuvainen uskomaan professori Timo Saloviitaa, joka on todennut, että suomalaiset suhtautuvat – toisin kuin muut länsieurooppalaiset – vammaisiin aika kielteisesti (Tukiviesti 2/2011). Me erottelemme, syrjimme ja tahdomme eroon erilaisista ihmisistä. Haluamme samalla tavalla ajattelevia ja toimivia naapureita ja laajemmassa mitassa: mahdollisimman särötöntä ja helppoa elämää. Onhan toive inhimillinen, mutta samalla mahdoton.
Elämä ei ole koskaan eikä missään särötöntä. Jos se olisi, ei se elämää olisikaan. Jokainen lumihiutalekin on erilainen.
YK:n vammaissopimus viitoittaa tietä tulevaan. Siinä ovat vammaisten syrjinnän kielto sekä yhdenvertaisen kohtelun ja osallisuuden vaatimus kaikilla elämänalueilla. Suomen vammaispoliittiseen ohjelmaan on kirjattu, että kaikilla on oltava yhtäläiset mahdollisuudet elää ja toimia yhteiskunnassa. Kaikenlaista voidaan sopia ja edellyttää (ja hyvä niin), mutta jos asenteet eivät muutu, pysyy yhteiskunnan sydän yhtä kivisenä kuin ennenkin.
2012
klo07:28 / Bardo
A really good answer, full of ratoainlity!
2012
klo18:00 / Arja Vaittinen
Ne kehitysvammaiset, jotka ovat hiljaisia tai hauskoja saavat yleisesti positiivisia kommetteja muilta ihmisiltä. Mutta kun kehitysvammaisella on kummallisia liikkeitä, ääntelyä tai häiriökäyttäytymistä, niin ihmisten kokemus saattaakin olla negatiivinen – jopa voidaan pelätä heitä. Vaikeavammaisten, oudosti ääntelevien henkilöiden asuntola saa helposti huonon leiman naapurustoilta. Jos naapurustot tietävät etukäteen, että tällainen asuntola tulee naapurustoon, niin todennäköisesti sitä vastustetaan. Siksi pelkäänkin, että osan kehitysvammaisten kohtalona on laitosasuminen, vaikka heillä ei olisikaan sellaista ongelmaa, joka vaatisi laitosasumista.
2012
klo08:41 / Helena Miettinen
Iisalmessa ei tietääkseni ole ollut kielteistä suhtautumista. Kerrostaloissa asuviakin ainakin heitä joita tunnen ei syrjitä.
Mielenkiinnolla odotan nyt kun meidän Arto muuttaa Savaksen vuokraamaan asuntoon millaisen suhtautumisen hän saa. Hiljainen mies ei luulisi ketään häiritsevän. Emme tunne ketään mielenkiintoista esittäytyä.
2012
klo19:11 / Markku Vainio
NIMBY on länsimaissa vallan yleinen ja lisääntyvä ilmiö. Kun yhteiskunta ikäänkuin tasa-arvoistuu sillä tavalla että ihmisiä kuunnellaan erilaisissa asioissa entistä enemmän jopa lakeihin perustuen (mm. lait ympäristövaikutusten arvioinnista YVA sekä suunnitelmien ja ohjelmien vaikutuksista SOVA), niin nämä asiat ikäänkuin tukevat toisiaan. Mitä enemmän meillä on mahdollisuuksia saada äänemme kuuluville, sitä enemmän ne pidämme sen asian puolta mikä on itsellemme edullista tai ei ainakaan aiheuta nykytilanteeseemme edes minkäänlaista pientäkään uhkaa negatiivisille vaikutuksille. Peräti inhimillistä on tällainen ajattelu. Mutta kuten olemme huomanneet se johtaa todella helposti myös toisen ihmisen (ja usein itseämme huonompiosaisen, sen jolla ei ole mahdollisutta niin hyvin puolustaa omia oikeuksiaan) etujen ja arvojen vastaiseen käyttäytymiseen.
Lepakoilla, viitasammakoilla ja liito-oravilla on puolustajansa ja direktiivit sekä suojelu- ja uhanalaisohjelmat suojanaan. Näitä direktiiveja valvomassa on ympäristöviranomainen. Myös vammaisten etuja varten on direktiivinsä, mutta missä on tästä se aktiivinen viranomainen, joka valvoisi noudattamista. Maamme ei ole edes kaikkia direktiivejä saanut ratifioitua!
Muistamme kuinka kaikki puolueet KVTL:n kyselyssä ennen vaaleja halukkaasti olivat yleissopimuksen toimeenpano kannalla. Ei ole kuulunut mitään sen jälkeen. Ainakaan julkisesti. Ottiko yksikään eduskuntaryhmä kantaa näihin kahteen tapaukseen?
Tiedän myös, että em. suojeltuja luontokappaleita käytetään härskisti hyväksi NIMBY-ilmiön hyväksi. Liito-oravan jätöksiä on kuljetettu pussissa kohteisiin joihin uhkaa tulla rakentamista ja jossei pysyvää estettä saada niin ainakin useaksi vuodeksi saadan hyviäkin hankkeita jäihin.
Ylläolevassa blogikirjoituksessa on tuotu hyvin esille nuo pari julkisuudessa ollutta tapausta. Ainakin ne ovat herättäneet keskustelua ja jaksan uskoa, että herättäneet sen verran myös niin kansalaisia kuin päättäjiäkin, että saamme ihan oikeasti ainakin näissä tapauksissa NIMBY-ilmiötä kuriin ja “tervetuloa takapihalleni – olkoon vaikka WTMBY – wellcome to my backyard” -ilmiö voittaa näissä syvästi ihmisyyttä koskettavissa asioissa.
Sukututkijana olen ihmetellyt miten kirkonkirjoihin, lähinnä rippikirjoihin, veilä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kirjattiin ihmisistä eettisesti hyvin arveluttavia asioita pappien toimesta. Rampa, rutiköyhä, vaivainen, mielenvikainen, heikkomielinen, kumaraselkäinen, vajaavainen yms… Olemme oppineet jo täältä kautta blogikirjoituksessa mainitun luonteemme? Onko se muovautunut geeneihimme? Siksikö me olemme muita suvaitsemattomampia? Tosin minulla ei ole vertailukohtaa muiden Euroopan maiden historiasta tässä suhteessa.
2012
klo18:29 / Jaana Latva-Äijö
Juuri tänään otin iloisena kauniissa lumisateessa kuvia meidän kuntaan tulevasta uudesta kv-asumisyksikön paalutusjunttauksesta.
Täällä kv-ihmiset elävät keskellä kaupunkia, joten eivät ole koskaan olleet kummajaisia. Nykyinenkin asumisyksikkö on ihan kirjaston vieressä, toimintakeskus sijaitsee päiväkoteja vastapäätä. Onkohan tässä jotain asennekasvatusta jo pienestä ihmisestä lähtien?
Olemme Somerolla iloisia siitä, että meillä ei ole Nimby-ilmiötä.
2012
klo14:11 / Miia Mäkelä
Niinpä ja näinpä. Itte tunnen monia lievästikehitysvammaisia mitkä ovat ihan tavallisia ihmisiä. Itse jatkan yksityis yrittäjänä ja sulaudun yhteiskuntaan kuten muutkin vaik papereis kummittelee toi lieväkehitysvamma.
Voisin kertoa tän et en ole eläkkeellä lievänkehitysvamman takia vaan mielenterveyteni takia ja soitinkin eilen kelaan et eläkkeen vois laittaa pois koska koen itseni terveeksi ja olen parantumassa.