Verenpaineeni nousi rakettina kesken rauhallisen tiistai-illan. Näin punaista, ihan konkreettisestikin.
Ajankohtaisen kakkosen aiheena oli Liedon kunnassa Varsinais-Suomessa kukoistava Nimby-ilmiö (Not In My Back Yard) . Ruudussa terhakka rouva paheksui asuinalueelleen suunniteltua kehitysvammaisten ihmisten asuinyksikköä. Kärkeväkielisen rouvan sanoma oli, että vammaisten olemassaolo saattaa vaikuttaa kalliiden asuntojen – mm. hänen omansa – jälleenmyyntihintaan. Hän myös aprikoi, voiko jatkossa pitää ovia auki. Minkähän asteisia ihmisiä alkaa liikkua naapurustossa?
Samassa ohjelmassa kehitysvammaisen miehen sisar totesi, että Suomessa siedetään huonosti erilaisuutta. Jopa 30 vuoden takaiset asenteet – tyyliin ”kehitysvammaisuus tarttuu” – elävät yhä. Totisesti.
Vaihtoehdot kehitysvammaisen ihmisen asumisessa ovat toistaiseksi vähissä – tai niitä ei ole ollenkaan. On otettava se ”koti”, joka hänelle osoitetaan. Hän ei voi valita asuinkumppaneitaan, ei ympäristöä, ei asunnon kokoa tai huonelukua. Suostuisitko sinä tähän?
Kun sitten naapurit jo valmiiksi vastustavat kehitysvammaisen ihmisen tuloa, ei yhtäläisestä ihmisarvosta voida puhua. Ihmisarvo on jaettu vähintään kahteen kerrokseen.
Nimby on siitä puutteellinen ajattelutapa, että se ei suojele harmeilta.
Emme millään pysty ennakoimaan, millaiset ovat naapurit seinän takana tai viereisessä rapussa. Vaikka hankkisimme asunnon mistä. Tai no: rakentamatonta maaseutua riittää vielä.
Olen elämäni aikana asunut ainakin 20 eri osoitteessa. Koti on ollut välillä vuokra-, välillä omistusasunto. Olen asunut ydinkeskustan arvotalossa ja laitakaupungilla kunnan vuokratalossa. Pahimmat ja häijyimmät häiriköt kohtasin siinä kalleimmassa talossa.
Nimby(Not In My Back Yard, “ei minun takapihalleni”) tarkoittaa lähialueille suunniteltujen epämiellyttäväksi koettujen rakennusprojektien vastustamista. Tyypillinen nimby-ilmiö on esimerkiksi syrjäytyneille tarkoitetun asuntolan rakentaminen asuntoalueelle. Asukkaat voivat periaatteessa olla samaa mieltä asuntolan tarpeellisuudesta, mutta käytännössä he eivät halua sitä omalle asuinalueelleen vaan jonnekin muualle.
2011
klo12:45 / elina
Ohjelma oli järkyttävä. jopa siinä määrin, että lainasin sitä muutaman lauseen verran opinnäytetyöhöni. Sen esitystilanteessa törmäsin ennakkoasenteisiin myös lastentarhjan opettajaksi valmistuvien luokkatoverieni keskuudessa. Samaan mihin olen aikaisemmin törmännyt vasta valmistuneiden opettajien kanssa :”ei minun luokalleni/ryhmääni”. Aihe jota olisi hyvä tutkia lisäää ja sisällyttää opettaja/lastentarhanopettaja ym koulutukseen. Missä inhimillisyys? Ihmisarvo? tasa-arvo?
2011
klo16:45 / Jukka Kaukola
Riitta Kuparinen teki väitöskirjan tästä Nimby –ilmiöstä 2005. Hän tutki, mistä oikein oli kysymys, kun Helsingin Marjaniemeen alettiin suunnitella kehitysvammaisten asuntolan rakentamista, jolloin alueen asukkaat ryhtyivät keräämään adresseja ja toimimaan hankkeen vastustamiseksi.
Hän sai paljon palautetta myös kehitysvammaisilta. Tässä ote yhdestä tällaisesta palautteesta:
”Minä olen kehitysvammainen ja minun mielipide on se,
että asuntola pitäisi olla marjaniemessä jo.
Nyt olet hölmöjä jotka vastustavat sitä näin hankasti vastaan.
Minä olen kehitysvammainen ja minun mielestäni saisi olla onenlinen
että tulemme tiedän naapuriksi.
Me emme tee ikinä kenelekään pahaa.
Me olemme yhtälailla ihmisiä kuin te muutki
lopetakaa tämä tyhmyys.”
(Kuparinen 2005, 371)
Tuskin marjaniemeläiset enää vastustavat kehitysvammaisia asukkaittaan niemellään. Uskon päinvastoin, että he kokevat sen rikkautena. Riitta Granfeltin sanoin, erilaisuuden yksioikoinen leimaaminen ei-toivottavaksi poikkeavuudeksi köyhdyttää loppujen lopuksi kaikkien elämää – myös niiden, jotka onnistuvat täyttämään normaaliuden ideaalin.
Näyttää siltä, että kaikki eivät opi ymmärtämään kaikkien ihmisten erilaisuutta – sietäisi kuitenkin oppia sietämään.
2011
klo15:09 / Markku Vainio
Hei,
Minulla ei ole omakohtaista läheistä kokemusta kehitysvammaisista. En ole koskaan kuitenkaan ajatellut kehitysvammaista sairaana tai jotenkin kartettavana ihmisenä. Eilisen ohjelman jälkeen olin täynnä vihaa tuota punahiuksista naista kohtaan. Ja räjähtämäisilläni hänen loppukaneettinsa jälkeen, joka oli jotensakin ymmärrettävissä “sanotte mitä sanotte mutta näin asia on kuin minä sanon”. Täynnä vihaa oli myös puolisoni, eläkkeellä oleva opettaja, joka on sentään tottunut työssään kuulemaan asenteellista puhetta niin lapsilta kuin aikuisilta.
Itse mietin ohjelman jälkeen missä olen ensimmäisen kerran kohdannut kehitysvammaisen. Muistin, että aktiivisesti urheillessani 1960-luvulla, eli varmaan noin 13-17 vuotiaana, erään hyvän urheilijakaverini isoveli oli kehitysvammainen. Tämä veli kulki mukanamme ja myös juoksi samoissa kisoissa, ei menestynyt ja oli aina se viimeinen, kukaan meistä ei kuitenkaan häntä kiusannut enkä huomannut kenenkään suhtautuvan mitenkään oudosti häneen. Hän oli kuin me muutkin. Kuulantyönnössä meitä parempi!
Itsekkyys, viha ja asenteellisuus, “minulle kaikki heti” ovat lisääntynyt yhteiskunnassamme, valitettavasti. Ja tuo eilinen nainen oli näitä kaikkia hyvin tyypillisesti.
Nimby on läsnä kaikkialla. ja levinnyt yksilötasolta jopa kuntatasolle. Yhteiskunnan ja ympäristön kannalta tärkeitä hankkeita vastustavat ensin naapuristo ja lopulta kunnatkin (lue: poliittiset päättäjät, jotka eivät uskalla olla edes järkevästi eri mieltä kuin potentiaaliset äänestäjät). Esimerkiksi jätteenpolttolaitosta tai jätevedenpuhdistamoa ei saisi rakentaa mihinkään, vaikka jätteen hyötykäyttö polttamalla on paljon ympäristöystävällisempää kuin kaatopaikalle dumppaaminen ja jäteveden kunnollinen puhdistus kuin jatkuvat häiriö- yms. päästöt vesistöihin.
Ohjelmaan palatakseni, niin onneksi Liedon kunta sentään – ymmärtääkseni (kohta ohjelmassa jäi hieman ohi korvien menneeksi) – oli vankasti kehitysvammaisten asumista sallimassa saneerattavaan kiinteistöön. Sen sijaan museovirastoa en ymmärrä tässä(kään) asiassa, ei säilyttäminen voi ja saa olla pelkkää vanhan konservointia. Arvoja täytyy myös puntaroida keskenään. Tässä tapauksessa rakennuksen sisäpuolen historiallista arvoa usean kehitysvammaisen asumisen asumisen arvon ja arvostuksen kanssa. Esimerkiksi Tampereella Attilan vanha suojeltu tehdas saneerattiin ulkoasu täysin säilyttäen moderniksi toimistotilaksi. Aivan varmasti olisi toimiva ratkaisu Liedossakin. Museovirasto vaan tahtoo aina ensimmäiseksi olla ei-linjalla. Tosin ei ole ainoa virasto.
Hyvän voittoon uskoen: Markku Vainio, Tampere
2011
klo14:42 / Miia Mäkelä
Moi.
Sattusin ittekin kattomaan saman jutun ja mullakin veri kiehahti kattoessani.
Juttelin asiasta jopa erään lievästikehitysvammaisen kaverini kansa ja ihmettelin miks hän piti juttua ihan ookoona ja et en sais valittaa ylelle.
Valitin kuitenkin ylelle että koskaan ei puhuta vaikkalievemmin vammaisten onnistumisista.
Olen itsekin lievästi kehitysvammainen asun yksin ja olen pien yrittäjä.
Kunnioittaen: Miia Mäkelä
Turku